Sunnuntaina olis sitten äitien päivä. Lähden lauantai iltana töiden jälkeen siis vanhempieni luo. En edes muista milloin viiimeksi sielä kävin. Tiedän että pitäisi käydä useammin. Viimeksi taisin olla itseasiassa silloin kun masennukseni todettiin ja jäin sairaslomalle. Silloin teki hyvää lähteä muutamaksi päiväksi pois kaupungista sinne metsän keskelle. 

Mutta, aiheena äiti. Vaikka vielä ei sunnuntai olekkaan, niin nyt haluan kirjoittaa äidistä. Harvemmin ehkä tämän ikäinen tyttö vielä osaa arvostaa äitiään, mutta olen suunnitellut jo ensimmäisen tatuointinikin niin, että siihen tylee kukka (ensimmäinen nimeni on Kukka) ja teksti Äiti. Haluan sillä näyttää, kuinka äitini on elämäni tärkein ihminen. 

No ei asiat tietenkään aina ole ollut... Vielä kun asuin kotona, niin huudettiin toisillemme lähes päivittäin. Ja kun ollaan niin samanlaisia luonteiltamme, niin voi vain kuvitella millaista helvettiä oli muilla kun meille syttyi sota. Yhden riidan, taino sen, kuinka se päättyi, muistan aina. Jostain taas huusimme ja tappelimme, sitten äitini sanoi, että sano suoraan, että en mene rikki. No minä kapinainen teini sitten sanoin suoraan. En kyllä oikein muista mitä sanoin, mutta se päättyi siihen, että äitini lähti hotelliin yöksi. Katsoin huoneeni ikkunasta ja näin auton lähtevän. Aloin itkeä välittömästi. Ei kukaan voisi kohdella äitiään noin, ei kukaan. Isä tuli seuraavana aamuna huoneeseeni ja pyysi minua soittamaan äidille ja pyytämään häntä kotiin. Minua hävetti ihan kauheasti soittaa, mutta tiesin, että minun piti pyytää anteeksi. Sitten soitin. En muista puhelusta juurikaan muuta kuin sen, että molemmat itkimme. Äiti tuli takaisin kotiin. 

Kyllä niitä riitoja oli tietysti tuonkin jälkeen, mutta aloin varomaan sanomisiani. Nyt kun asun omillani, olemme todella hyvissä väleissä. Emme ole vuoteen riidelleet ollenkaan. Ja äiti soittaa minulle joka ilta ja tarkistaa onko kaikki hyvin. Eikä ne ole mitään "valvon mitä teet"- puheluja, tai en ainakaan pidä niitä sellaisina. Ja jos joskus äiti ei tiettyyn kellon aikaan mennessä ole soittanut, minä soitan.

Ehkäpä suurin syy siihen, miksi arvostan äitiäni niin paljon, on se, että äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana. Ja mitä hän on minulle siitä puhunut, niin hän oli päättänyt pitää minut jo ennen kuin kertoi isälle. Vaikka isä olisi lähtenyt, minä olisin jäänyt. Äiti oli 17, isä 16. Nyt meitä lapsia on 3 ja he ovat edelleen yhdessä. Heistä voisi monet ottaa mallia. Olen oikeasti todella ylpeä heistä. Ja vaikka rahat oli tiukilla ja isä töissä ja äiti opiskeli, ei meidän tarvinnut ikinä olla kotona yksin. Silloin kun minä synnyn, äiti oli kotona ja isä painui suoraan yläasteelta töihin. Kun palkkapäivä koitti, he ostivat minulle ruuat ja vaipat kuukaudeksi ja sitten vasta ruuat itselleen. Voisiko parempia vanhempia saada ?

Rakastan teitä !