Minä kylvän epätoivon siemeniä

Minä sammutan toivoni kipinöitä

Romahdus on kynnyksellä
Mielikuvitus on sen lääkkeenä

Mitä minulla on mielessä ? Miksi ajattelen niinkuin ajattelen ? Miksi kaikki tuntuu niin erilaiselta ? Lääkkeet ? Ei, niiden pitäisi helpottaa, ei pahentaa. Ja ei viimeksikään ollut näin. Tuntuu, että näen ihmisten läpi, näen selvästi. Negatiivisella tavalla, ne negatiiviset asiat muissa.

Pää on täynnä kysymyksiä joilla yritän osittain tietoisesti peitellä sitä ainutta kysymystä jota en itseltäni enää haluisi kysyä. Jaksanko ?

Haluaisin taistella. Voittaa tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt asiat on ihan eri pisteessä kuin viimeksi.

Istuin tänään koulussa pukuhuoneessa yksin. MIetin tämän hetkistä elämääni. Miten vitussa olen tässä ? MINÄ !? Kuin katsoisi jotain kliseistä elokuvaa nuoresta tytöstä joka kusee elämänsä etsien helpotusta pahaan oloonsa huumeista. No, niissä elokuvissa ja kirjoissa tyttö saa onnillisen lopun, yleensä. Mutta se ei sano sitä että saanko minä. Jaksanko ihan oikeasti ryhdistyä vai sulkeudunku vain lisää ja jonain päivänä tajuan miten olen pilannut kaikki ihmissuhteeni. Kukaan ei olisi enää nostamassa ylös ja siksi vajoaisin siihen lopulliseen lohtuun.

Olem liijan heikko kokemaan enää yhtään vastoinkäymistä.