Miksen vaan voi olla onnellinen ? Ei ole syytä olla enään masentunut. Juhannus oli ihanin ikinä ja poikakaverin kanssa menee täydellisesti. Siltikin tuntuu, että sisälläni asuisi joku pikku perkele joka ei anna minun nauttia ja olla onnellinen.

Ei pitäisi miettiä menneitä, mutta kun elän sitä mennyttä päivittäin. Olen jumissa siinä. Tai no, mieleni on. En enää tiedä mitään. Mitkä tunteet on oikeita ja mitkä pakotettuja ? Jos en edes itse tiedä mitä/kuka olen, miten kukaan muu voisi tietää ? Katoan kokonaan.

Mitä ulkopuoliset ylipäätänsä minussa näkee ? Vai näkeeköhän ollenkaan. Jos lähden kävelemään ulos, katsooko kukaan ? Ja jos katsoo, näkeekö oikeasti ? 

Entä miten itse näen itseni ? Kun katson peiliin, näen vain samat tutut kasvot, en mitään niiden takana. Ehkei sielä ole mitään. Ehkä olen vain kuori. Jos kaikki ihmiset jotka ovat edes hetken kuuluneet elämääni, on vienyt minusta palan. Viimeisin vei loput. Silloinhan minulla ei olisi enää mitään annettavaa. Ei elämälle, ei kenellekkään. Siinä olisi syy miksen voi olla onnellinen, minussa ei ole sitä enää. Ei yhtään mitään.

Ihminenkin voi mennä rikki. Minä menin...