Koulun penkkiin palattu. Vihdoin. Saa olla taas päivät pää asiassa parheiden kavereiden kanssa ja opiskella alaa mitä toivon tekeväni loppu elämäni. J.lläkin alkoi ammattistartti tällä viikolla. J. on siis kihlattuni. Ollaan periaatteessa samassa koulussa. Ollaan siis aikaslailla samassa rakennuksessa. Nähdään sitten sieläkin.

J. on nyt ollut viikot minun luona ja viikonloput ollaan oltu myllykoskella. Ollaan siis oikeastaan koko ajan yhdessä. Ei se minua haittaa millään lailla, enkä varmaan enää osaisikaan olla yksin. Mutta oma aika, yksinäisyys omien ajatusten keskellä, hiljaisuus. Niitä kaipaan. Kaipaan niitä pieniä ja kivuliaita tuskan purkautumisen kyyneliä. Hiljaista surua. Jep, kaikki ei ole vieläkään hyvin. Minun vaan pitää esittää kaikille jotten päädy takaisin suljetulle. En uskalla puhua oikein kenelekkään mitä ajattelen. Ja olen niin kauan saanut näytellä, että kaikki on hyvin, niin osaan sen jo täydellisesti. Uskon siihen hetkittäin melkein itsekkin. Tiedän, ei ehkä kovin tervettä, mutta minua se auttaa.

Näin perjantaina exäni.. Jos en aiemmin tiennyt syytä eroomme, nyt tiedän. Silti se satutti ja syvältä. Vain hänen kasvojen näkeminen. Se oli vihaa, surua ja pelkoa. En osaa sanoa mikä niistä hallitsi, mutta ei ollut siinä kohtaa helppoa koittaa näyttää J.lle että kaikki olisi loistavasti. Ei minulla ikävä iskenyt, ei todellakaan. En vaan pystynyt kontrolloimaan tilannetta. En kyllä tiedä onko tuo nyt oikea sana mutta kuitenkin. Aivan ! En pystynyt kontrolloimaan tunteitani. Tietenkin olisin halunnut olla "tunteeton", naama pokerina, näyttää exälle, että hei, mulla menee loistavasti. Mutta kun ei mene..

..Pitäisi mennä. Kaikki on hyvin ! Mieli vaan ei usko siihen. Uskooko sydänkään ? Rakastan J.tä enemmän kuin omaa elämääni, mutta toisaalta tiedän koko ajan tämän päättyvän. Tiedän, helvetin väärä asenne. Pitäisi vaan uskoa. Saatana 2 vuotta uskoin ja luotin rakkauteen vaikka sain vain haukkuja ja iskuja. Siltikin, vielä 4-5kk sitten olin täysin varma, että tulen viettämään koko lopun helvetin elämäni exäni kanssa. En pystynyt edes ajattelemaan elämää ilman häntä, vaikka koko suhde oli ihan repaleina. En vaan voinut. Ja sitten kun se tapahtui, en oikeasti tuntenut alkuun mitään. Oikeastaan, en vieläkään ole itkenyt kunnolla. Yritin alkuun vaan siirtää sen pahan olon purkautumista ja kai teen sitä alintajuntaisesti edelleen.

Muistan kaiken..

Toisaalta haluan unohtaa. Pyyhkiä edelliset 2 vuotta kokonaan pois. Mutta entä ne hyvät muistot ? Vai oliko ne hyviä muistoja vain silloin kun vielä olimme yhdessä ? Onko ne nyt vain vaikeita ja hyvin kipeitä muistoja ? Niitä nimenomaan. Miksen voi muistella niitä hyviä hetkiä hymyillen ? Miksi itken..?

Milloinhan minä oppisin olemaan oikeasti onnellinen.. Alkaa mennä usko. Vaikka miten olen nyt saanut kaiken mitä tarvitsen ja haluan, silti tuntuu tältä. Jollakin kuvottavan säälittävällä tavalla, voin vain nauraa itselleni ja maailmalle. Ivallisesti.